Tiedän, että seuraava teksti tulee olemaan huolimaton. Tuli vain idea tälläiseen, en jaksanut kehitellä juonta, hahmoja tai mitään muuta ollenkaan. Kommenttia saa pistää, vaikka tiedän ettei tämä olekaan normaalitasoani.
Kuutamoöitä
Tyttö makaa ansassaan liikkumatta, kun ruosteenpunainen veri liimaa hänen yönmustat hiuksensa kiinni kalmankalpeisiin kasvoihin. Hän ei päästä ääntäkään, vaikka joka hetki karhunrauta upottaa teräshampaitaan yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen kuumaan, saastaiseen lihaansa. Tyttö makaa ansakuoppansa pohjalla liikkumatta ja kerällä, keräten viimeisimpiä voimiansa ja samalla toivoen sitä yhtä asiaa, jota hän ei koskaan tule saamaan.
Lähestyvät askeleet saavat tytön nostamaan katseensa, keltaisiin silmiin tulee vesikauhuisen eläimen vimma ja hän nykii kahleitansa, joista hän ei kuitenkaan tule koskaan pääsemään irti. Rauta polttaa hänen ihoaan, mutta hän ei itke, koska se ei kuulu hänen luontoonsa. Tyttö nousee seisomaan nojaten ansakuoppansa seinään toisella kädellään, eikä sääli vasenta jalkaansa, johon karhunrauta on ilkeästi pureutunut. Hän kohottaa ylpeästi kasvonsa kuunvalon sivellessä niitä, ei anna kivun säteillä niihin ja kun hän paljastaa terävät hampaansa hymyyn, se on lannistumaton.
Poika kävelee saattueensa kera metsässä rakastaen pimeyttä ja sen tuomaa suojaa, jolloin on aika hyökätä vihollisen kimppuun raastavalla voimalla ja kostaa kaikki kipu. Musta ja karmiininpunainen viitta liehuaa hänen perässään, kun hän saavuttaa ansaansa selkä ylpeästi suorassa. Saattue kerääntyy täydellisen ympyrän muotoisen ansan ympärille, eivätkä he hätkähdä vaikka tyttö ansan pohjalla murisee kuin nurkkaan ahdistettu susi.
Muiden mukana poika pysähtyy ja tarkkailee alhaalla kuopan pohjalla olevaa tyttöä ametistinvärisillä, hypnoottisilla silmillään. Tämän villiä kauneutta, keltaisten silmien vimmaa ja tummien kiharoiden kesyttämättömyyttä. Harmi että tuollainen kaneus on vain sairauden tuotosta, poika ei voi olla ajattelematta ja nostaa kätensä kun yksi sotilaista kohottaa keihäänsä surmatakseen tytön.
”Seis. Nostakaa hänet ylös ja riisukaa hänen kahleensa.” Pojan ääni on pehmeä, mutta täynnä arvovaltaa, ja sotilaat vilkuilevat toisiinsa hermostuneina.
”Mutta, sir -”
”Tee niin kuin minä sanon, ellet itse halua joutua ansaan.”
”Hyvä on, sir.” Sotilas kumartaa herralleen, vaikka hänen vaaleansinisistä silmistään kuultaakin epäilys. Tyttö ansassaan perääntyy taaksepäin, kun sotilas hypähtää alas. Kuin pelon haistaneena ja siitä kiihottuneena, tyttö loikkaa kuopan toiselta puolelta sotilaan kimppuun ja karhun tassuiksi muuttuneet kädet sivaltavat, lyövät, tappavat. Tyttö on kastautunut vereen ja muut sotilaat huutavat raivoissaan.
Poika katsoo tyttöä huvittuneena ja kuunvalo vääristää hänen hymynsä.
Surmattuaan vielä kaksi muuta sotilasta, tyttö on vihdoin maan pinnalla kymmenen sotilaan ympäröimänä ja riuhtoo, riuhtoo voimakkaammin ja voimakkaammin.
”Päästäkää hänet menemään.” Sotilaat tottelevat karsaasti, ja tyttö katoaa nopeasti yön pimeyteen. Poika hymyilee uudelleen, laskee mielessään takaperin kymmeneen ja katoaa myös paikalta, saalistusvietti kirkuen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti