Rokki pauhaa korvissa, taistelee tunteita vastaan, voittaa, tyhjentää sydämen. Vioille sokeat silmät tuijottavat tyhjyyteen, joku muu ohjaa nyt ihmistä.
Liian pian ollaan perillä, kylmästä turtuneet sormet painavat summeria. Odotusta, odotusta, odotusta, sekunti tuntuu minuutilta. Onko tämä menneisyyttä vai tulevaisuutta?
Onko kauniissa ruskeissa silmissä huolta, huulilla anteeksipyyntö kaikesta pieleen menneestä? Sitä ei tiedetä, ei odoteta. Kaipuu alkaa ja tie ahdistukseen on edessä. Parempi olla nostamatta toivoa turhaan, enää ei kestetä menetyksiä.
Ei käännytä katsomaan taakse, ei käännytä, ei käännytä. Pihan poikki päästään melkein kyynelittä ja sitten on aika sortua, on liian myöhäistä säästyä tuskalta. Kun alamäki tyhjyyteen alkaa, ei enää mitää tunneta, ei edes ripsiin jäätyneitä kyyneliä.
Vain yksi kysymys on mielessä:
miten tästä selvitään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti