Novelli: Vapaaksi

Olenko minä kuollut? ajatteli Macy, vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen Macy, Macy jonka valkohampainen hymy loisti vasten päivittynyttä ihoa vasten kirkkaana. Ambulanssin seinät olivat hämärtyneet harmaaksi sumuksi, tytön yllä häärivät hoitajat olivat muuttuneet kasvottomiksi hirviöksi, joiden sormet painelivat kivuliaasti hänen haavojansa. Valitus karkasi kirkkaana Macyn huulien välistä, mutta se kuulosti hänen omiin korviinsa vain epäselvältä mongerrukselta. Hän ei tuntenut enää kipua, ei enää. Pelkästään sen kuinka lämmin veri pakeni hänestä, vuoti ohimoilta jyskyttäen pulssin tahtiin, värjäsi kalmankalpean pitsimekon kirkuvanpunaiseksi. 


Olisinpa minä kuollut jo, ajatteli tyttö maatessaan ambulanssin epämukavan kuhmuraisella sängyllä, hytkyessään paikallaan, kun auto kaarsi jyrkissä kaarteissa. Sireenien kimeä ulvonta kuului jostain kaukaa, kuin veden alta, toisesta ulottuvuudesta. 
”Tyttö lipuu luoltamme”, mutisi yksi hoitajista, se hoitaja, jolla oli tummemman siniset hiukset kuin keskiyö, se jolla oli Macyn mielestä silmät kuin metallia. Niin kylmät... Valkoiset pyörteet valtasivat vaaleaverikön näkökentän, hän häilähteli tajuttomuuden rajoilla, ja hän halusi antaa periksi niin kovasti. 
”Älä anna hänen mennä tajuttomaksi”, varoitti kova ääni, johon pystyi heti yhdistämään silmät, jotka olivat liian kovan ruskeat, hiekanvaaleat hiukset jotka valahtivat peittämään niitä. Sinikyntiset sormet hivelivät kevyesti hänen kasvojansa, mutta eivät tarpeeksi pehmeästi. 

Seuraavaksi Macy tajusi vavahtelevansa valtavan kouristuksen vallassa, kun kipu palasi. Kipu, se oli kuin musta peto yössä, jonka silmät kipunoivat punaisina. Sen hengitys oli metallista verihenkäilyä, ja sen veitsenterävät hampaat repivät Macyn vereslihalle. 

”Morfiinia!” huusi joku, Macy ei enää erottanut kenen ääni se oli, tyttöä ei enää kiinnostanut, hänen oma huutonsa oli niin paljon kovempi. Hän kirkui ja kirkui, anoi armoa, nyyhkytti ja aneli, anna minun kuolla, anna minun kuolla, anna minun kuolla. 

Ja seuraavassa hetkessä taas aurinko hiveli Macyn ihoa, tuuli tanssitti hänen hiuksiaan, mutta sen raju ote tuntui ainoastaan hyvältä. Tuuli yhdistettynä suolaiseen meri-ilmaan sai hymyn nousemaan Macyn huulille, hymyn jota ei nähty missään muualla kuin merenrannalla. Meri aukesi hänen edessään loputtomana tummien aaltojen leikkinä, vaahtopäiden kilpailuna, ja se meri oli aivan liian kesyttämätön laivoille tai veneille. Siellä, aaltojen ja tuulen keskellä ei ollut hellettä, oli pelkkää vilvoitusta ja kananlihalle nostattavia tuulenpuuskia. Vaikka Macyn päällä oli vain vanhanaikainen pohkeita hipova pitsimekko, hänellä ei ollut kylmä. Sydämessä roihuava tuli lämmitti tyttöä aivan tarpeeksi. 

Pikkukivet pistelivät paljaita jalkapohjia, mutta sinisilmäinen ei välittänyt siitä, sillä kallionharjalta oli parhain näkymä merelle, ja Macy oli valmis kestämään kipua nähdäkseen sen taas. Hyräily karkasi neljätoistavuotiaan huulilta, niin iloinen hän oli, ja hymy tuntui repivän kalpeita kasvoja, sillä muualla hän ei liiemmin hymyillyt. Kaksi askelta vielä, ja sitten hän oli aivan reunalla. 
”Voisinpa sukeltaa”, tyttö huokasi tuuleen, ”kadota, antautua aalloille ja kilpailla niiden kanssa. Elää kalojen keskellä, merenpinnan alapuolella, hiekkaa varpaissa, ilman huolia.” Se oli ollut hänen suurin haaveensa, siitä lähtien kun hän oli kahdeksan; kun isä pakeni maailmalta, eikä lämmittänyt enää halauksillaan ja suojellut, ei Macyllakaan ollut syytä enää elää. Äiti oli mennyt puoli vuotta kuoleman jälkeen uudelleen naimisiin, ei ollut teeskennellyt edes surevansa, mokoma itsekkyyden häikäisemä tunteeton hupakko. Mutta kalliolta ei voinut hypätä aaltojen keskelle ja kasvattaa kiduksia; alhaalla odottivat nälkäiset kivet ja karkea hiekka, vesi oli vasta sadan metrin päässä, raju aallokko kosketuksen ulottumattomissa. 

”Vai haluat sinä sukeltaa?” Ivaili pahantahtoinen ääni, eikä Macy ehtinyt kääntyä katsomaan kuka sanat oli lausunut, kun jo vahvat kädet työnsivät häntä kohti reunaa. Kivet raapivat veriviiruja jalkoihin, mutta Macy ei edes yrittänyt vastustaa. Ja seuraavassa hetkessä hän lensi, mutta höyhenpeitteiset siivet eivät kasvaneet hänen selkäänsä, häntä ei pelastettu.

Macy muisti maanneensa ikuisuudelta tuntuneen ajan hiekassa, katselemassa kuinka hänen oma verensä kiemurteli, teki reittejä hiekkaan, valui kohti merta. Hymy vääntyi tyhjille kasvoille, ja tyttö käänsi päätänsä, ei pelännyt että vahingoittaisi niskaansa enää yhtään enempää. Mitä väliä sillä oli? Hän kuolisi, olisi vihdoin vapaa. Häntä sattui, sattui ihan helvetisti, mutta ei silläkään ollut väliä, sillä pääsisihän hän vapaasti. Liian vanhat, liian paljon nähneet, liian aikuismaiset siniset silmät sulkeutuivat, ja seuraavan kerran Macy heräsi ollessaan ambulanssissa. 

Hän näki unta yönsinisistä siivistä, tähtitaivaasta, merestä joka ei koskaan ollut liian syvä ja hopeisesta merenneidon pyrstöstä. Yhtenä hetkenä hän lensi taivaalla, lensi vaivattomasti mustilla enkelinsiivillään ja vaaleat hiukset pöllysivät hänen ympärillään. Sen jälkeen hän sukelsi, yhä syvemmälle ja syvemmälle, kylmä vesi hyväili ihoa pehmeästi eikä painetta tuntunut korvissa laisinkaan. Ja sitten joku riisti häneltä vapautensa, veti takasin elävien maailmaan ja telkesi hänet inhimilliseen vartaloon, johon ei voinut liittää siipiä, ei hopeapyrstöä tai mitään muutakaan. 

Ja Macy kavahti, kun tunsi uudelleen karhean peitteen vasten poskiaan, hänen kätensä oltiin sidottu hänen kylkiensä viereen. Kun hän kuuli uudelleen sireenien vihlovankimeän ulvonnan, ja tajusi että oli yhä edelleen elossa. 
”Ei”, hän kuiskasi ja kyyneleet karkasivat vaaleansinisistä silmistä, valuivat poskelle puhdistavat pois lian ja veren. Tappakaa minut, haluan lentää sinitaivaalle ja sukeltaa syvyyksiin, tappakaa minut, tappakaa minut, tyttö hoki ajatuksissaan ja vääntelehti, kipu oltiin karkotettu uudelleen pois morfiinilla tai muilla kipulääkkeillä, joilla oli liian monimutkaiset nimet muistettaviksi. 

”Luuletko, että hän on tarpeeksi rauhallinen irti päästettäväksi?” kysyi hiljaisella äänellä se tummempi hoitajista, mies joka ei edes yrittänyt olla pehmeä. 
”Daryl, älä ole typerä”, mutisi sinihiuksinen nainen, eikä Macy halunnut enää kuulla mitään. ”Tyttöhän on vialla päästänsä. En ymmärrä miten joku noin haavoittunut pystyisi edes nousta istumaan, mutta hänhän yritti lähteä täältä! Hän on hullu. Luultavasti hyppäsi siltä kalliolta, koska halusi tappaa itsensä. Pitäisiköhän meidän viedä hänet nyt sairaalaan vai mielisairaalaan? Hän tarvitsee hoitoa.” 
”Voit olla oikeassa”, myönsi Daryl synkällä äänellä. ”Mutta voit myös yhtä hyvin olla väärässä.” 
”Daryl, minä en ikinä ole väärässä”, sanoi hoitajatar ja nyt hänen äänensä tihkui pelkkää omahyväisyyttä, mutta hänen äänessään oli myös vaara vivahdetta. Uskallatko haastaa minut? kysyivät varmasti hänen myrskypilvenharmaat silmänsä, Macy ajatteli sumeasti, eikä välittänyt poskilleen virtaavista kyynelistä. Macy ei halunnut päätyä mielisairaalaan, ei halunnut, ei halunnut, ei kerta kaikkiaan halunnut. Se, jos mikä, olisi elinikäinen tuomio. 

Pelko sävähti Macyn rinnassa, vahvana ja lamaannuttamana. Hän halusi olla vapaa, vain vapaa. Oliko se liian paljon pyydetty? Tyttö oli lopettanut siteidensä riuhtomisen aikaa sitten, ranteiden kohdalla oli kaksi punaista juovaa. Ikuisuudelta tuntunut ambulanssimatka oli loppumaisillaan, auto hidasti vauhtiaan ja sireenien ääni katosi. 


Hengitys karkasi raskaana Macyn huulien välistä, silmät etsivät pakokeinoa karata. Ja ne osuivat hänen viereisellä tasollansa olevaan veitseen, mutta vaaleahiuksinen ei ollut varma, kykenisikö hän ottamaan sen? Macy hivutti käsiänsä sitovia siteitä, ojensi kätensä ja vilkaisi pelokkaana - sydän rinnassa laukaten - päät yhdessä supattavia hoitajia. Veitsen pinta oli metallinen vasten Macyn sormia, kipu oli jo kaikonnut kauas pois. Tyttö veti syvään henkeä, vei veistä ranteelleen, hiveli sen ihoa pehmeästi. Melkein liian helposti terä upposi jänteiden joukkoon, eikä hengähdyskään karannut hänen huuliltaan. Veri vuosi taas, hän oli pääsemässä vapaaksi. Viime minuutteina tutuksi tullut sumuisuus palasi, Macy otti sen vastaan iloiten. Jostain kaukaa kuului huutoja, ja hänen nenäänsä leijaili valtameren tuoksu. Olen vapaa.