Anteeksipyynnöt siitä, etten ole tätä blogia vähään aikaan päivitellyt. Koulussa on pitänyt kiirettä, tai sitten olen yksinkertaisesti vain laiska. :D Tässä kuitenkin yksi ficci, joka on siis one shotti eli novelli, eikä tämä jatku.
Title: Tähtisadetta
Author: Veera
Beta: –
Fandom: Memories of a Geisha
Disclaimer: Hahmot ja paikat kuuluvat luojallensa, eivätkä minulle. En hyödy tästä rahallisesti.
Genre: Femme, romance
Pairings: Chiyo/Kurpitsa
Rating: K7
A/N: Sain himon kirjoittaa Geishan muistelmista, ja Kurpitsa/Chiyo paritus on jotenkin kertakaikkisesti aivan ihana suloisuudessaan. Toivottavasti pystytte nauttimaan, ja kertokaa ihmeessä kommentilla, jos olette tämän lukeneet.
Chiyo
Tuhansien ja taas tuhansien okiyoiden katot, punaisten lyhtyjen valot ja alhaalla kulkevien ihmisten puhe muuttui yhdeksi värikkääksi sekasotkuksi, kun kiipesin Kurpitsan perässä kohti okiyan parveketta. Hengitykseni oli kiihtynyt, mutta kun katseeni kiersi tiiliskivien kansoittamalla katolla, en voinut olla muistamatta sitä kertaa, kun yritin karata okiyasta. Huomioni kuitenkin kääntyi uudelleen Kurpitsaan, kun näin hänen värikkään kimonon verhoamien olkapäiden vavahteleman itkun voimasta, vaikka nyyhkytystä ei kuulunut. Muistan, kuinka hänen ruskeat silmänsä täyttyivät kyynelistä, kun Äiti ilmoitti, että adoptoisi minut Kurpitsan sijaan, ja astuin muutaman askeleen lähemmäs Kurpitsaa. Mutta kun hipaisin sormillani hänen olkapäätänsä lohduttavasti, hän nosti katseensa minuun, enkä nähnyt hänen silmissään mitään muuta kuin tuskaa.
”Jätä minut rauhaan!” Erotin jopa hämärässäkin hänen täydellisten pyöreiden kasvojensa vasemmassa poskessa punaisen jäljen; Hatsumomo oli varmasti läimäyttänyt Kurpitsaa, jälleen kerran.
”Kurpitsa, ole kiltti.. Olen pahoillani”, minä sanoin ja yritin uudelleen koskettaa häntä. Kurpitsa kuitenkin kavahti kauemmas, jotta en olisi yltänyt koskettaa häntä. Hän meinasi kompastua sinne ylhäälle parvekkeelle jätettyihin sankoihin, mutta sain hänet juuri ajoissa kiinni, ennen kuin hänen vaaleanpunainen kirsikkakuvioinen kimononsa ehti koskettaa parvekkeen pölystä likaista lattiaa. Vedin hänet pystyyn, mutta en irrottanut otettani hänestä.
”Kurpitsa”, sanoin hyvin painokkaasti kun tyttö yritti vältellä katsettani, ”minä en tehnyt sitä tahallani! Olen vieläkin ystäväsi.”
Kurpitsa kohtasi vihdoin minun katseeni, ja me molemmat hätkähdimme, kun kuulimme okiyasta ylös asti kantautuvan sävyttömän ja kylmän, Hatsumomon äänen.
”Kurpitsa! Kurpitsa–aa! Missä se typerä tytönheitukka on!?” Hatsumomon ääni sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin, sillä pystyin kuvittelemaan häijyn katseen hänen silmissään, kun hän mietti, miten kiusaisi Kurpitsaa seuraavaksi. Pysyttelimme Kurpitsan kanssa hiljaa, ja vaikka käteeni alkoi sattua (Kurpitsa puristi sitä niin lujaa, että pelkäsin, ettei vereni enää kiertänyt vasemman käden sormissani), en valittanut. Kun kuulimme Hatsumomon lähtevän luultavasti viihdyttämään jotakin asiakasta teehuoneelle tai juomaan ystävänsä Korinin kanssa, pystyin melkein tuntemaan että koko okiya huokasi helpotuksesta. Ennen kuin ehdin silmiäni räpäyttää, Kurpitsa oli kiertänyt kätensä ympärilleni aivan kuin aikoisi murskata minut ja hän itki kaulaani vastaan. Vapaana liehuvat mustat hiukset ja hänen mansikkainen tuoksunsa kietoivat minut peittoonsa, suljin silmäni ja silitin rauhoittavasti hänen selkäänsä.
”Voi, Chiyo-chan. Sinä et ymmärrä, kuinka julma hän osaa olla”, Kurpitsan ääni värähteli samaan tahtiin kuin hän tärisi itkusta sylissäni.
”Shh… Kurpitsa. Rauhoitu, hän on poissa.” Melkein tuuditin Kurpitsaa sylissäni ja silitin hänen hiuksiaan, enkä voinut olla muuta kuin kiitollinen siitä, että Mameha ei ollut piiruakaan samanlainen kuin Hatsumomo.
En muista, kuinka kauan pitelin Kurpitsaa siellä katolla sylissäni, mutta kun hänen hengityksensä alkoi tasaantumaan ja hänen kyyneleensä loppumaan, taivas oli puhkeamassa kukkaan. Tuhannet ja taas tuhannet tähdet loistivat hopeisina valonkajeina tummansinistä taivasta vasten, ja vaikka Gionin kadut eivät ikinä olleet hiljaiset, hetki oli jotenkin rauhaisa. Annoin Kurpitsan astua taaksepäin, mutta jäin kaipaamaan hänen lämpöään omaa vartaloani vasten. Kurpitsan silmät punoittivat ja hänen piti kiittää luojaa siitä, ettei hänellä ollut enää ehostusta kasvoillaan. Äiti olisi saanut sydänkohtauksen, sillä Kurpitsa oli pilannut monia ehostuksia kyyneleillään.
”Kiitos, Chiyo”, vaikka Kurpitsan ääni oli tukkoinen ja hänen kasvonsa itkeneet, hänen suupieliään ylös nostava hymy sai minut aina paremmalle tuulelle.
”Ei mitään, Kurpitsa. Olen niin pahoillani, että Hatsumomo pilasi välimme”, vastasin ja sain jotenkin hymyn nousemaan kasvoilleni.
”Ehkä… ehkä me voisimme olla vielä ystäviä”, Kurpitsa maisteli arasti sanaa ”ystävä” huulillaan, aivan kuin hän olisi unohtanut sen merkityksen. Hatsumomon opissa se saattoikin olla hyvin mahdollista.
”Salassa Hatsumomolta”, täydensin hänen lauseensa ja hymyilin pujottaessani sormeni hänen sormiensa lomaan.
”Ikuisesti”, Kurpitsa puristi kättäni ja hymyili.
”Ikuisesti.”
Fin.
**
Antakaa ihmeessä kommenttia tästä tekstinpalasta. ;>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti