Kirjoitettiin seitsemän virkkeen novelli Kirjallisessa ilmasussa tänään. Tässä tulos, toivottavasti jaksatte lukea ja kommentoida jotakin järkevää.
Pimeä laakso, se aukeaa edessäsi värittömänä ja sumuisena. Varjoissa liikkuu jokin, keltaiset silmät välähtävät.
”Haloo”, sinun huutosi kaikuu, mutta saat vastaukseksi vain äänettömyyttä.
”Onko siellä ketään?” kysyt, äänestäsi kuultaa kärsimättömyys, mutta ei hätäännys. Sumun varjoista, sen paksun verhon takaa, sinua kohti kävelee jokin tumma hahmo.
”Kuka sinä olet?” et voi olla kysymättä. Hahmo kuitenkin katoaa takaisin sumuun ja ympärilläsi on taas pelkkää äänettömyyttä ja harmautta.
Anteeksipyynnöt siitä, etten ole tätä blogia vähään aikaan päivitellyt. Koulussa on pitänyt kiirettä, tai sitten olen yksinkertaisesti vain laiska. :D Tässä kuitenkin yksi ficci, joka on siis one shotti eli novelli, eikä tämä jatku.
Title: Tähtisadetta
Author: Veera
Beta: –
Fandom: Memories of a Geisha
Disclaimer: Hahmot ja paikat kuuluvat luojallensa, eivätkä minulle. En hyödy tästä rahallisesti.
Genre: Femme, romance
Pairings: Chiyo/Kurpitsa
Rating: K7
A/N: Sain himon kirjoittaa Geishan muistelmista, ja Kurpitsa/Chiyo paritus on jotenkin kertakaikkisesti aivan ihana suloisuudessaan. Toivottavasti pystytte nauttimaan, ja kertokaa ihmeessä kommentilla, jos olette tämän lukeneet.
Chiyo
Tuhansien ja taas tuhansien okiyoiden katot, punaisten lyhtyjen valot ja alhaalla kulkevien ihmisten puhe muuttui yhdeksi värikkääksi sekasotkuksi, kun kiipesin Kurpitsan perässä kohti okiyan parveketta. Hengitykseni oli kiihtynyt, mutta kun katseeni kiersi tiiliskivien kansoittamalla katolla, en voinut olla muistamatta sitä kertaa, kun yritin karata okiyasta. Huomioni kuitenkin kääntyi uudelleen Kurpitsaan, kun näin hänen värikkään kimonon verhoamien olkapäiden vavahteleman itkun voimasta, vaikka nyyhkytystä ei kuulunut. Muistan, kuinka hänen ruskeat silmänsä täyttyivät kyynelistä, kun Äiti ilmoitti, että adoptoisi minut Kurpitsan sijaan, ja astuin muutaman askeleen lähemmäs Kurpitsaa. Mutta kun hipaisin sormillani hänen olkapäätänsä lohduttavasti, hän nosti katseensa minuun, enkä nähnyt hänen silmissään mitään muuta kuin tuskaa.
”Jätä minut rauhaan!” Erotin jopa hämärässäkin hänen täydellisten pyöreiden kasvojensa vasemmassa poskessa punaisen jäljen; Hatsumomo oli varmasti läimäyttänyt Kurpitsaa, jälleen kerran.
”Kurpitsa, ole kiltti.. Olen pahoillani”, minä sanoin ja yritin uudelleen koskettaa häntä. Kurpitsa kuitenkin kavahti kauemmas, jotta en olisi yltänyt koskettaa häntä. Hän meinasi kompastua sinne ylhäälle parvekkeelle jätettyihin sankoihin, mutta sain hänet juuri ajoissa kiinni, ennen kuin hänen vaaleanpunainen kirsikkakuvioinen kimononsa ehti koskettaa parvekkeen pölystä likaista lattiaa. Vedin hänet pystyyn, mutta en irrottanut otettani hänestä.
”Kurpitsa”, sanoin hyvin painokkaasti kun tyttö yritti vältellä katsettani, ”minä en tehnyt sitä tahallani! Olen vieläkin ystäväsi.”
Kurpitsa kohtasi vihdoin minun katseeni, ja me molemmat hätkähdimme, kun kuulimme okiyasta ylös asti kantautuvan sävyttömän ja kylmän, Hatsumomon äänen.
”Kurpitsa! Kurpitsa–aa! Missä se typerä tytönheitukka on!?” Hatsumomon ääni sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin, sillä pystyin kuvittelemaan häijyn katseen hänen silmissään, kun hän mietti, miten kiusaisi Kurpitsaa seuraavaksi. Pysyttelimme Kurpitsan kanssa hiljaa, ja vaikka käteeni alkoi sattua (Kurpitsa puristi sitä niin lujaa, että pelkäsin, ettei vereni enää kiertänyt vasemman käden sormissani), en valittanut. Kun kuulimme Hatsumomon lähtevän luultavasti viihdyttämään jotakin asiakasta teehuoneelle tai juomaan ystävänsä Korinin kanssa, pystyin melkein tuntemaan että koko okiya huokasi helpotuksesta. Ennen kuin ehdin silmiäni räpäyttää, Kurpitsa oli kiertänyt kätensä ympärilleni aivan kuin aikoisi murskata minut ja hän itki kaulaani vastaan. Vapaana liehuvat mustat hiukset ja hänen mansikkainen tuoksunsa kietoivat minut peittoonsa, suljin silmäni ja silitin rauhoittavasti hänen selkäänsä.
”Voi, Chiyo-chan. Sinä et ymmärrä, kuinka julma hän osaa olla”, Kurpitsan ääni värähteli samaan tahtiin kuin hän tärisi itkusta sylissäni.
”Shh… Kurpitsa. Rauhoitu, hän on poissa.” Melkein tuuditin Kurpitsaa sylissäni ja silitin hänen hiuksiaan, enkä voinut olla muuta kuin kiitollinen siitä, että Mameha ei ollut piiruakaan samanlainen kuin Hatsumomo.
En muista, kuinka kauan pitelin Kurpitsaa siellä katolla sylissäni, mutta kun hänen hengityksensä alkoi tasaantumaan ja hänen kyyneleensä loppumaan, taivas oli puhkeamassa kukkaan. Tuhannet ja taas tuhannet tähdet loistivat hopeisina valonkajeina tummansinistä taivasta vasten, ja vaikka Gionin kadut eivät ikinä olleet hiljaiset, hetki oli jotenkin rauhaisa. Annoin Kurpitsan astua taaksepäin, mutta jäin kaipaamaan hänen lämpöään omaa vartaloani vasten. Kurpitsan silmät punoittivat ja hänen piti kiittää luojaa siitä, ettei hänellä ollut enää ehostusta kasvoillaan. Äiti olisi saanut sydänkohtauksen, sillä Kurpitsa oli pilannut monia ehostuksia kyyneleillään.
”Kiitos, Chiyo”, vaikka Kurpitsan ääni oli tukkoinen ja hänen kasvonsa itkeneet, hänen suupieliään ylös nostava hymy sai minut aina paremmalle tuulelle.
”Ei mitään, Kurpitsa. Olen niin pahoillani, että Hatsumomo pilasi välimme”, vastasin ja sain jotenkin hymyn nousemaan kasvoilleni.
”Ehkä… ehkä me voisimme olla vielä ystäviä”, Kurpitsa maisteli arasti sanaa ”ystävä” huulillaan, aivan kuin hän olisi unohtanut sen merkityksen. Hatsumomon opissa se saattoikin olla hyvin mahdollista.
”Salassa Hatsumomolta”, täydensin hänen lauseensa ja hymyilin pujottaessani sormeni hänen sormiensa lomaan.
”Ikuisesti”, Kurpitsa puristi kättäni ja hymyili.
”Ikuisesti.”
Fin. **
Antakaa ihmeessä kommenttia tästä tekstinpalasta. ;>
Tämä on vanha teksti, mutta ajattelin julkaista sen vielä täällä. Lukekaa ihmeessä, jos vain jaksatte ja haluatte. Novelli kertoo koulukiusauksesta ja on kieltämättä hieman synkkä, joten lukekaapa omalla vastuullanne. Nimensä novelli on saanut Happoradion uskomattoman kauniista biisistä Olette kauniita.
Olette kauniita
”Peilit särjetty
Kaikki pinnat peitetty
Kumarassa kuljemme heikkouksia peitellen”
Mustat takit näyttävät painavan tonnin jokaisen oppilaan harteilla, sillä te kaikki kuljette hartiat lysyssä, katseet tiukasti kiinni säröilleessä asfaltissa. Sade rummuttaa tasaisesti koulun kattoa ja ikkunoita vasten, häkkiä, jota kohti te kaikki olette kävelemässä, kun ilmaa on halkonut korvia särkevä kellonsoitto. Silmistänne paistaa samaa toivottomuutta, kiirettä ja epätoivoisuutta jota kukaan ei osaa tulkita, mutta jatkatte, vaikka kukaan ei anna lupausta paremmasta elämästä.
”Nouskaa ja nostakaa kätenne
te olette vahvoja noin
Nouskaa ja näyttäkää itsenne
te olette kauniita noin”
Kun opettajanne käskevät teitä keksimään yhden hyvän puolen itsestänne, teeskentelette keskittynyttä ja tuijotatte pulpettinne naarmuja ja tuhruja yrittäen peitellä haluanne itkeä. Ei minussa ole hyviä puolia, olen ruma, olen lihava, en ole tarpeeksi hyvä kenellekkään! Solvaukset kaikuvat päässänne ja nostatte kätenne, mutta et vastataksenne opettajanne kysymykseen, vaan pyytääksenne lupaa paeta vessaan. Piilottelette wc-kopissa istuen pytyn päällä polvenne sylissänne kunnes tunti on loppu. Pesette kyynelten jäljet pois kasvoiltanne, nostatte hupparinne hupun peittämään kasvojanne ja vedätte hihat suojaamaan arpisia ranteitanne, ja olette taas valmiita kohtaamaan vielä kerran muiden halveksuvat katseet ja pisteliäät sanat.
”Kiire olla jotakin
Pakko pistää pakka sekaisin
Satumaahan kaukaiseen opetettiin kaipaamaan”
Kun vanhempanne huutavat teille, haukkuvat teitä lyttyyn raskaammin sanoin kuin kiusaajanne, kuvittelette olevanne jossain kaukana ja suljette heidät ulkopuolelle. Kuvittelette sinisen taivaan, hattarapilviä ja lämpimän auringon kaiken harmauden tilalle ja hymyjä ivalliseen irveeseen vääntyneiden kasvojen tilalle. Mutta kun ihonne peitetään mustelmilla, pilvilinnanne romahtavat ja muistat lamaannuttavan harmauden, sumun josta ei ole poispääsyä. Veri kiemurtelee pois ranteiltanne, mutta tuskin tunnettekaan kipua, vaikka teräs koskettaakin ihoanne kerta toisensa jälkeen yhä syvemmälle ja syvemmälle.
”Nouskaa ja nostakaa kätenne
te olette vahvoja noin
Nouskaa ja näyttäkää itsenne
te olette kauniita noin”
Hän ilmestyy teille jokaiselle eri muodossa. Onko hän enkeli, joka saapuu pelastamaan kaltaistesi ihmisten elämän, kun he sitä kipeimmin kaipaavat? Luulen niin. Hänellä saattaa olla omenalta tuoksuvat enkelinkiharat ja lemmikinsiniset silmät, lempeimmät mitä olet koskaan nähnyt. Tai sitten hänen pähkinänruskeita silmiään peittää sysimusta takkuinen tukka, mutta yhtä kaikki: hän painaa kaikista kevyimmän suudelman poskellesi ja vakuuttaa että kaikki on hyvin. Hän tarttuu sinua kädestä ja johdattaa sinut pois sumusta, vetää sinut läpi päivien joita säväyttää nykyään vaaleanpuna eikä harmaus ja veri. Mutta kun hän murskaantuu palasiksi, ette pysty kohottamaan edes sormianne estääksenne sitä tapahtumasta. Kun hänen kurkustaan kuuluu rohinaa ja veri valuu hänen suupielistään, sumu on jo hiipinyt taaksesi ja kun käännät selkäsi, olette hukassa taas. Keskellä harmautta, huutoja ja veripisaroita ranteilla.
”Luvattu on paljon Rikottu enemmän Vierelläsi valvon ja kauniinä sut nään”
Yötuuli paukuttaa auki olevaa ikkunaa ja pimeyden varjot maalaavat asuntoosi painajaisistasi eloon heränneitä hirviöitä, mutta et näe mitään muuta kuin hänet. Hänen hiuksensa loistavat hennossa, värjyvässä kynttilänvalossa kuin aurinko, ja hän tuo mieleesi enkelin, vaikka sanat jotka riidellessänne ovat karanneet hänen huuliltaan, eivät millään sopisi valkeasiipiselle enkelille. Hänen silmäluomensa värähtelevät samalla kun hänen mielensä on vankina unien maailmassa, mutta et toivo mitään enemmän kuin että hän avaisi silmänsä. Sivelet rauhoittavasti sormillasi hänen silmäluomiaan ja juoksutat sormiasi hänen kasvojensa maidonvalkealla iholla, samalla kun hänen sormensa puristuvat omiesi ympärille. Makaat hänen vieressään sängyllä, taharattoman valkoisissa lakanoissa, käsi hänen kädessään eikä uupumus paina harteitasi. Vahdit hänen untansa, mutta hänen kätensä alkaa lipsumaan sormistasi, etkä pysty pitämään hänen kädestänsä kiinni, vaikka yrität niin kovasti että hengitykseksi meinaa pakahtua.
”Sä oot se löydän aina uudelleen Tässä oon ja valmis taas uuteen kierrokseen”
Rikkoutuvaa lasia. Myrskypilvien kokoontuminen taivaalla. Verisiä viiruja puhtaalla lattialla. Hillitsemätöntä kipua, joka säteilee suoraan sydämestäsi päähäsi, niin voimakkaana että meinaat pyörtyä siihen paikkaan. Ovi on paukahtanut kiinni jo minuutteja sitten kun hän lähti, mutta silti hänen sanansa soivat päässäsi, myrkyttävät sydäntäsi, niin että jokainen sydämenlyönti on täynnä tuskaa. Makaat ruskealla karvamatolla lattialla keräksi kääriytyneenä, täristen äänettömän itkun voimasta. Haluaisit itkeä, mutta olet lamaantunut. Nyyhkytät yhä uudelleen, mutta te molemmatte tiedätte, että seuraavana aamuna kohtaatte auringonnousussa katulamppujen alla ja suutelette kuin viimeistä kertaa. Ja sinä odotat sitä hetkeä, vaikka järkesi käskee sinua unohtamaan hänet ja parantamaan haavasi. Mutta mitä järkeä on parantaa haavoja, jotka hän avaa kuitenkin myöhemmin uudelleen?
---
Okei, eli tämä on aika keskeneräinen, mutta joka kerta kun yritän jatkaa, niin teksti vaikuttaa noihin aikaisempiin kappaleihin verrattuna käsittämättömän tönköltä ja huonolta. Mutta hei, sanokaapa mielipiteenne tästä - kommentti on erittäin tervetullutta ;)
