Novelli, jonka tein äidinkielen portfolioon. Aihe oli vapaana, genreksi valitsin fantasian, vaikka on tässä paljon romantiikkaakin. Kertokaa mielipiteenne :)
Hautakivia pitkin valuvat vesipisarat olisivat voineet olla muodottomien hautakivien alle teljettyjen vainajien katkeria kyyneleitä. Sade värjäsi koko maailman tummanpuhuvaan verhoon, mustaksi aukoksi, jonka suruun ja toivottomuuteen tuli imaistuksi mukaan aivan liian helposti. Hautuumaan hiljalleen hukuttava sade vaimensi harmaaseen villakaapuun pukeutuneen naisen askeleet, ja vaikka kaavun huppu ei paljastanutkaan hänen kasvojaan, oli hänen ilmeensä taivaalla itkeviä pilviäkin synkempi.
Adinan hitaat askeleet kuljettivat häntä läpi hautuumaan. Yötaivaan sinistä valoa hehkuva energiapallo leijui hänen silmiensä tasailla valaisten hänen tiensä hautakivien ja kuolleiden rikkaruohojen valloittamalla tiellä. Rohtuneet huulet oliat raollaan naisen lausuessa loitsua, joka piti hänen energiapallonsa elossa ja ilmassa, valaisemassa hänen tietään. Lähestyessään rakastajattarensa hautaa, hupun takana noidan kasvot hautautuivat suruun. Intohimon täyttämät muistot nousivat terävinä ja tuoreina Adinan mieleen, vaikka niistä ajoista olikin tuskantäyteisiä vuosikymmeniä.
Kun sade oli laantunut hiuksia kiharruttavaksi tihkuksi, Adina riisui kasvojaan vedeltä suojaavan hupun. Sysimustat, vesiputouksen lailla selkään ryöppyävät kiharat kehystivät ajattomann kauniita, joskin teräväpiirteisiä kasvoja. Sininen valo langetti naisen kasvoille varjon, jonka keskeltä myrkynvihreät silmät paloivat. Hopeasormuksin verhotut sormet olivat laskeutuneet noidan kyljille, eikä hänen askelistaan lähtenyt vieläkään ääntä.
Askelia, askelia, askelia. Harmaan villakankaan taakse piiloutunut hoikka hahmo kulki hautojen välissä vaikeuksitta, ja jos olisi nähnyt hänet siellä sumun keskellä, olisi häntä luultavasti luultu aaveeksi. Askeleet hidastuivat hidastumistaan hautuumaan pienetessä, ristien ja hautakivien vähetessä.
Rein Clouden, 1892 – 1913. Kun Adinan silmät pystyivät erottamaan hautakiven kaiverruksen, hän jähmettyi paikoilleen. Hautakivi lepäsi harmaana yksinäisyydessään, hautuumaan nurkassa, suojassa sateelta puiden alla. Mustahiuksinen antoi käsiensä vajota kyljilleen ja pian kyyneleitä muistuttavat sadepisarat valuivat hänen pitkistä kynsistään kohti kovaa maata, aivan kuin Adinan yhteinen elämä Reinin kanssa; hän oli joskus ollut iloinen, onnellinen, mutta kuten sadepisarat valuvat väistämättömästi kohti maata, oli heidänkin kohtalonsa väistämätön. Adina oli kuolematon noita, Rein taas tavallinen kuolevainen; loppu oli täynnä katkeransuloisia suudelmia, kun rutto vei kuolevaisen Adinalta muurien taakse, joita Adina ei koskaan voisi ylittää. Kuolemattomat eivät kuole, eivät etenkään noidat.
Huomaamattaan olivat noidan jalat kuljettaneet hänet haudan luokse. Kyyneleet jäädytettyinä vihreiden silmien taakse Adina polvistui kostealle mullalle painaen kätensä täsmälleen sille kohtaa, missä Reinin lyömätön sydän sijaitsi. Haistaen vain tuoreen, kostean mullan hajun hiljaiset, mutta kiihkeät sanat purkautuivat naisen huulilta. Voimakas manaus sai Adinan painamaan silmänsä kiinni, sateen loppumaan ja maan värisemään hänen kämmeniensä alla.
"Rein..." Loitsun loppuessa Adina oli heittäytynyt jaloilleen, astunut muutaman askeleen kauemmas haudasta, jonka multapinta oli repeilemässä. Kun käsivarsi, Reinin käsivarsi, nousi maan pinnalle, kristallinkirkkaat ja kylmät kyyneleet karkasivat vuosien pidättelyn jälleen hänen poskilleen. Kun multainen, haavoittumaton, täydellinen Rein nousi hautadastaan, Adina ei kyennyt enää hillitsemään itseään. Hän heittäytyi rakastettuaan vasten, välittämättä siitä että hän oli kaataa henkiinherätetyn miehen.
"Adina, Adina... Oletko se todella sinä? Miten sinä.." Reinin sanat murtuivat Adinan kietoessa kätensä tämän ympärille, välittämättä tämän likaisuudesta. Tummanruskeisiin hiuksiin oli jäänyt kiinni multapaakkuja, eikä kuolon värjäämässä kalpeassa ihossa ollut jälkiäkään mätänemisestä ja tummansinisten silmien katse oli kuin tulen hellää, mutta samalla polttavaa hyväilyä. Irrottamatta käsivartiensa otetta Reinista, Adina kohottautui varpaillaan ja tavoitteli huulillaan rakkaansa huulia.
Suudelma oli täynnä sateen surua, tuulen epätoivoisuutta ja tulen kiihkeyttä. Kaikki rakkaus tallentuneena siihen yhteen hetkeen, yhteen kosketukseen, kaksi tuntevaa ja palavaa sydäntä sulaneena yhdeksi. Reinin sormet uppoutuivat mustiin takkuisiin hiuksiin, kohottivat naisen kasvoja vasten hänen omiaan. Huulet syvensivät suudelmaa, joka ei tulisi ikinä kestämään ikuisuutta.
Ja siinä samassa hetkessä se oli ohi. Rein kaatui selälleen hautaansa yhdessä silmänräpäyksessä, jättäen kiihkon ja kaipauksen valumaan kuumana laavana Adinan suonissa.
"EI!" huuto oli sydäntäsärkevää, aavemaista menetyksen laulua, joka kaikui hautuumaalla, kuitenkaan muuttamatta mitään. Adinan jalat pettivät ja pian hän tunsi kylmän maan vasten poskeansa – maa oli kylmä, mutta ei läheskään yhtä kylmä kuin hänen sydämensä. Suru otti jälleen kerran vallan noidasta, sille ei ollut vasta-ainetta, kyynelten virta pyyhki kasvoja.
Mitkään voimat eivät pysty tekemään rakkautta kuolemattomaksi. Ja Adina tiesi sen.
