Tämä on vanha teksti, mutta ajattelin julkaista sen vielä täällä. Lukekaa ihmeessä, jos vain jaksatte ja haluatte. Novelli kertoo koulukiusauksesta ja on kieltämättä hieman synkkä, joten lukekaapa omalla vastuullanne. Nimensä novelli on saanut Happoradion uskomattoman kauniista biisistä Olette kauniita.
Olette kauniita
”Peilit särjetty
Kaikki pinnat peitetty
Kumarassa kuljemme heikkouksia peitellen”
Mustat takit näyttävät painavan tonnin jokaisen oppilaan harteilla, sillä te kaikki kuljette hartiat lysyssä, katseet tiukasti kiinni säröilleessä asfaltissa. Sade rummuttaa tasaisesti koulun kattoa ja ikkunoita vasten, häkkiä, jota kohti te kaikki olette kävelemässä, kun ilmaa on halkonut korvia särkevä kellonsoitto. Silmistänne paistaa samaa toivottomuutta, kiirettä ja epätoivoisuutta jota kukaan ei osaa tulkita, mutta jatkatte, vaikka kukaan ei anna lupausta paremmasta elämästä.
”Nouskaa ja nostakaa kätenne
te olette vahvoja noin
Nouskaa ja näyttäkää itsenne
te olette kauniita noin”
Kun opettajanne käskevät teitä keksimään yhden hyvän puolen itsestänne, teeskentelette keskittynyttä ja tuijotatte pulpettinne naarmuja ja tuhruja yrittäen peitellä haluanne itkeä. Ei minussa ole hyviä puolia, olen ruma, olen lihava, en ole tarpeeksi hyvä kenellekkään! Solvaukset kaikuvat päässänne ja nostatte kätenne, mutta et vastataksenne opettajanne kysymykseen, vaan pyytääksenne lupaa paeta vessaan. Piilottelette wc-kopissa istuen pytyn päällä polvenne sylissänne kunnes tunti on loppu. Pesette kyynelten jäljet pois kasvoiltanne, nostatte hupparinne hupun peittämään kasvojanne ja vedätte hihat suojaamaan arpisia ranteitanne, ja olette taas valmiita kohtaamaan vielä kerran muiden halveksuvat katseet ja pisteliäät sanat.
”Kiire olla jotakin
Pakko pistää pakka sekaisin
Satumaahan kaukaiseen opetettiin kaipaamaan”
Kun vanhempanne huutavat teille, haukkuvat teitä lyttyyn raskaammin sanoin kuin kiusaajanne, kuvittelette olevanne jossain kaukana ja suljette heidät ulkopuolelle. Kuvittelette sinisen taivaan, hattarapilviä ja lämpimän auringon kaiken harmauden tilalle ja hymyjä ivalliseen irveeseen vääntyneiden kasvojen tilalle. Mutta kun ihonne peitetään mustelmilla, pilvilinnanne romahtavat ja muistat lamaannuttavan harmauden, sumun josta ei ole poispääsyä. Veri kiemurtelee pois ranteiltanne, mutta tuskin tunnettekaan kipua, vaikka teräs koskettaakin ihoanne kerta toisensa jälkeen yhä syvemmälle ja syvemmälle.
”Nouskaa ja nostakaa kätenne
te olette vahvoja noin
Nouskaa ja näyttäkää itsenne
te olette kauniita noin”
Hän ilmestyy teille jokaiselle eri muodossa. Onko hän enkeli, joka saapuu pelastamaan kaltaistesi ihmisten elämän, kun he sitä kipeimmin kaipaavat? Luulen niin. Hänellä saattaa olla omenalta tuoksuvat enkelinkiharat ja lemmikinsiniset silmät, lempeimmät mitä olet koskaan nähnyt. Tai sitten hänen pähkinänruskeita silmiään peittää sysimusta takkuinen tukka, mutta yhtä kaikki: hän painaa kaikista kevyimmän suudelman poskellesi ja vakuuttaa että kaikki on hyvin. Hän tarttuu sinua kädestä ja johdattaa sinut pois sumusta, vetää sinut läpi päivien joita säväyttää nykyään vaaleanpuna eikä harmaus ja veri. Mutta kun hän murskaantuu palasiksi, ette pysty kohottamaan edes sormianne estääksenne sitä tapahtumasta. Kun hänen kurkustaan kuuluu rohinaa ja veri valuu hänen suupielistään, sumu on jo hiipinyt taaksesi ja kun käännät selkäsi, olette hukassa taas. Keskellä harmautta, huutoja ja veripisaroita ranteilla.
Kaikki pinnat peitetty
Kumarassa kuljemme heikkouksia peitellen”
Mustat takit näyttävät painavan tonnin jokaisen oppilaan harteilla, sillä te kaikki kuljette hartiat lysyssä, katseet tiukasti kiinni säröilleessä asfaltissa. Sade rummuttaa tasaisesti koulun kattoa ja ikkunoita vasten, häkkiä, jota kohti te kaikki olette kävelemässä, kun ilmaa on halkonut korvia särkevä kellonsoitto. Silmistänne paistaa samaa toivottomuutta, kiirettä ja epätoivoisuutta jota kukaan ei osaa tulkita, mutta jatkatte, vaikka kukaan ei anna lupausta paremmasta elämästä.
”Nouskaa ja nostakaa kätenne
te olette vahvoja noin
Nouskaa ja näyttäkää itsenne
te olette kauniita noin”
Kun opettajanne käskevät teitä keksimään yhden hyvän puolen itsestänne, teeskentelette keskittynyttä ja tuijotatte pulpettinne naarmuja ja tuhruja yrittäen peitellä haluanne itkeä. Ei minussa ole hyviä puolia, olen ruma, olen lihava, en ole tarpeeksi hyvä kenellekkään! Solvaukset kaikuvat päässänne ja nostatte kätenne, mutta et vastataksenne opettajanne kysymykseen, vaan pyytääksenne lupaa paeta vessaan. Piilottelette wc-kopissa istuen pytyn päällä polvenne sylissänne kunnes tunti on loppu. Pesette kyynelten jäljet pois kasvoiltanne, nostatte hupparinne hupun peittämään kasvojanne ja vedätte hihat suojaamaan arpisia ranteitanne, ja olette taas valmiita kohtaamaan vielä kerran muiden halveksuvat katseet ja pisteliäät sanat.
”Kiire olla jotakin
Pakko pistää pakka sekaisin
Satumaahan kaukaiseen opetettiin kaipaamaan”
Kun vanhempanne huutavat teille, haukkuvat teitä lyttyyn raskaammin sanoin kuin kiusaajanne, kuvittelette olevanne jossain kaukana ja suljette heidät ulkopuolelle. Kuvittelette sinisen taivaan, hattarapilviä ja lämpimän auringon kaiken harmauden tilalle ja hymyjä ivalliseen irveeseen vääntyneiden kasvojen tilalle. Mutta kun ihonne peitetään mustelmilla, pilvilinnanne romahtavat ja muistat lamaannuttavan harmauden, sumun josta ei ole poispääsyä. Veri kiemurtelee pois ranteiltanne, mutta tuskin tunnettekaan kipua, vaikka teräs koskettaakin ihoanne kerta toisensa jälkeen yhä syvemmälle ja syvemmälle.
”Nouskaa ja nostakaa kätenne
te olette vahvoja noin
Nouskaa ja näyttäkää itsenne
te olette kauniita noin”
Hän ilmestyy teille jokaiselle eri muodossa. Onko hän enkeli, joka saapuu pelastamaan kaltaistesi ihmisten elämän, kun he sitä kipeimmin kaipaavat? Luulen niin. Hänellä saattaa olla omenalta tuoksuvat enkelinkiharat ja lemmikinsiniset silmät, lempeimmät mitä olet koskaan nähnyt. Tai sitten hänen pähkinänruskeita silmiään peittää sysimusta takkuinen tukka, mutta yhtä kaikki: hän painaa kaikista kevyimmän suudelman poskellesi ja vakuuttaa että kaikki on hyvin. Hän tarttuu sinua kädestä ja johdattaa sinut pois sumusta, vetää sinut läpi päivien joita säväyttää nykyään vaaleanpuna eikä harmaus ja veri. Mutta kun hän murskaantuu palasiksi, ette pysty kohottamaan edes sormianne estääksenne sitä tapahtumasta. Kun hänen kurkustaan kuuluu rohinaa ja veri valuu hänen suupielistään, sumu on jo hiipinyt taaksesi ja kun käännät selkäsi, olette hukassa taas. Keskellä harmautta, huutoja ja veripisaroita ranteilla.
